Yhteystiedot

Oulunseudun Eteläpohjalaiset
Punaherukkakuja 4
90460 Oulunsalo
050-3678479

Yhdistyksen historiikki/ Jorma I Kangas


Suomi on tunnetusti yhdistystoiminnan luvattu maa.  Aina on ollut asioita tai kiinnostuksen kohteita, joita on lähdetty ajamaan tai hoitamaan yhteisen lipun alla.  Yhdistyksiä alettiin perustaa jo 1700-luvulla, mutta ensimmäinen varsinainen buumi sattui 1800-luvun loppupuolelle, jolloin eri puolille maata perustettiin nuorisoseuroja, urheilu- ja voimisteluseuroja, vapaaehtoisia palokuntia, työväenyhdistyksiä ja raittiusseuroja.  Eteläpohjalaiset ovat olleet aktiivisia ja aloitteellisia  tässäkin asiassa, sillä mm. Suomen ensimmäinen maamieseura perustettiin Ilmajoella jo v. 1803 ja  nuorisoseuratoiminta käynnistyi Etelä-Pohjanmaalla 1880-luvulla.  Monien mielestä vasta  nämä kansanliikkeet  loivat suomalaisen kansakunnan.

Järjestäytynyt kotiseututyö alkoi myös 1800-luvun viimeisinä vuosina.  Nuorisoseurat harrastivat alusta alkaen monin tavoin kotiseututyötä mm. keräämällä oman alueensa perinnetietoa ja järjestämällä kotiseutupäiviä, mutta ensimmäinen varsinainen kotiseutuyhdistys aloitti toimintansa Lohjalla v. 1894.

Seuraava kotiseutuyhdistysten perustamisaalto alkoi sotien jälkeen.  Kun sotia edeltäneinä vuosina oli perustettu 110 suomenkielistä kotiseutu- ja museoyhdistystä, niin vuosina 1945-54 toimintansa aloitti 200 kotiseudustaan kiinnostunutta yhdistystä.  Niiden keskusjärjestöksi perustettiin v. 1949 Kotiseutuliitto.  Mistä tällainen innostus kumpusi?  Yksi tärkeä syy oli, että välirauhansopimuksen perusteella lakkautettiin yli 2500 yhdistystä, joihin kuuluivat monet laajat järjestöt, kuten Lotta Svärd -järjestö, suojeluskuntajärjestö ja Suomen Aseveljien Liitto.  On arvioitu, että pelkästään näiden suurten järjestöjen lopettaminen jätti yli 600 000 yhdistysjäsentä kodittomiksi.  Toisaalta maahan perustettiin sotien jälkeisinä vuosina tuhansittain puolue- ja ammattiosastoja.

Sodasta toipuva ja ja jälleenrakentamiseen valmistautuva kansa tarvitsi myös henkistä perustaa.  Mm. Kustaa Vilkuna kertoo, että hän pyrki löytämään jotakin uutta innostavaa tekemistä vapautuneille järjestövoimille.  Suomalaisten kotiseuturakkaus muodosti hyvän henkisen kasvualustan ja siinä toinen tärkeä syy kotiseutuyhdistystoiminnan uudelle nousulle.  Kotiseutuliiton toiminnassa pitkään mukana ollut Veikko Anttila kuvaa seuraavalla tavalla henkisen ilmapiirin muuttumista sotien jälkeen: ”Hävityn sodan jälkeen katseet oli entistä tiukemmin kiinnitettävä sellaisiin kotoisiin väestön eri kerroksia yhdistäviin tehtäviin, jotka vahvistivat kansallista omanarvontunnetta ja siteitä omaan maahan.  Korkealentoisen isänmaallisuuden ilmauksia kaihdettiin, sille siihen katsottiin kuuluvan eräitä asenteita, joiden aatesisältö ei ollut yhteneväinen ajan vaatimusten kanssa.  Isänmaallisuus on nyt ennen kaikkea kotiseuturakkautta, rakkautta esi-isien työhön ja suomalaiseen maisemaan.  Tämä sama asenne - isänmaa on sama kuin kotiseutu - oli ollut myös liberalismin hengessä syntyneen kotiseutututkimuksen aatesisältöä, joten kotiseututyön toinen järjestöllinen nousukausi alkoi nyt tavallaan samoista perusasemista kuin 1800-luvun lopulla.  Aatteiden ja asenteiden historiallinen tausta oli kuitenkin muuttunut.”

Oulunseudun Eteläpohjalaiset ry:n perustaminen

Edellä kuvattuun sotien jälkeiseen aikaan ja henkiseen ilmapiiriin sattui myös Oulussa asuneiden eteläpohjalaisten järjestäytyminen.  Etelä-Pohjanmaan Maakuntaliitto oli voimakkaasti tukemassa kotipaikkaseurojen eli uusille asuinseuduille muuttaneiden eteläpohjalaisten yhdistysten perustamista eri puolille maata.  Helsinkiin yhdistys oli perustettu jo v. 1941 ja Ouluun saatiin Oulun Eteläpohjalaisten Kerho v. 1945. Kerhoon liittyi aluksi 22 jäsentä ja se oli eräänlainen Maakuntaliiton jäsenkerho.  Kerhon jäsenet olivatkin Maakuntaliiton jäseniä ja heitä on ollut v. 1947 jo 72 ja seuraavana vuotena 82.  Toimintaa haluttiin vahvistaa ja niinpä laadittiin yhdistyksen säännöt, jotka hyväksyttiin 13.3.1949.  Sääntöehdotuksen allekirjoittivat rakennusmestari Erkki Helminen, rikosetsivä Lasse Haanpää ja konttoristi Maija-Liisa Arentti ja heitä voidaan pitää yhdistyksen perustajajäseninä.  Toukokuusssa 1949 jätettiin ilmoitus yhdistysrekisteriin yhdistyksen perustamisesta.  Oikeusministeriö ilmoitti 15.12.1949 päivätyllä kirjeellään, että se on hyväksynyt Oulun Eteläpohjalaiset-nimisen yhdistyksen yhdistysrekisteriin ja yhdistyksen nimeen on liitetty ry.

Yhdistyksen alkuvuosien puuhamiehenä näyttää toimineen  Erkki Helminen, joka oli allekirjoittanut rekisteri-ilmoituksen.  Hän oli myös yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.  Muina ensimmäisen hallituksen jäseninä toimivat Yrjö Rautakoura (varapuheenjohtaja), Maija-Liisa Arentti (sihteeri) Siiri Matilda Haikala (rahastonhoitaja), Kaarle Antero Rintala ja Lauri Johannes Seppälä.

Historiakirjoihin ei ole jäänyt merkintöjä siitä, mitkä olivat oululaisten perimmäiset motiivit yhdistyksen perustamiselle.  Vanhoissa muisteluissa on mainittu, että ensimmäisiä keskusteluja yhdistyksen tarpeellisuudesta olisivat käyneet kauhajokiset Yrjö Rautakoura ja Jussi Mäki  Oulussa tavatessaan v. 1945.  Asiasta on keskusteltu samoihin aikoihin myös Siiri Haikalan ystäväpiirissä.  Yhdistyksen säännöissä tulevat joka tapauksessa esille ne yleiset tavoitteet, jotka olivat ajalle ominaisia: ”Yhdistyksen tarkoituksena on olla Oulussa ja Oulun lähiympäristössä asuvien eteläpohjalaisten yhdyssiteenä, syventää heidän kiintymystään Etelä-Pohjanmaahan, edistää maakunnan historian tuntemusta ja sen henkistä sekä taloudellista vaurastumista.”  Sääntöjen 3. pykälässä mainitaan monia toimintamuotoja yhdistyksen tarkoituksen toteuttamiseksi: alueen eteläpohjalaisten yhteistyö, esitelmätilaisuudet ja juhlat, avustaminen Etelä-Pohjanmaata koskevassa tutkimustyössä ja kansatietouden keräämissä, museoiden ja arkistojen tukeminen, maakunnan matkailuolojen kehittäminen ja retkeilyt.  

Yhdistyksen säännöt pysyivät samoina aina vuoteen 2002 saakka, jolloin käyttöön otettiin uudistetut säännöt.  Ne on virallisesti rekisteröity 6.2.2002.  Yhdistyksen nimeksi oli otettu Oulunseudun Eteläpohjalaiset r.y. jo v. 2001.  Yhdistyksen uudistetuissa säännöissä korostetaan kotimaakunnan historian tuntemisen ohella myös nykyisen Etelä-Pohjanmaan tuntemusta.  Yhdistys kutsuu nyt piiriinsä eteläpohjalaisten ohella eteläpohjalaisuudesta kiinnostuneita ja haluaa edistää myönteisen kuvan muodostumista Etelä-Pohjanmaasta.   

Yhdistyksen toiminta ja sen vetäjät

Alkuvuosina eteläpohjalaiset tapasivat useimmiten koti-illanvietoissa eikä toiminnasta ole kovin paljon dokumentoitua tietoa.  1950-luvun lopulla alettiin järjestää omin voimin ns. pitäjäiltoja.  Vähitellen syntyi jonkinlainen jatkuvuus ja sen jälkeen tietyt perustoiminnat ovat säilyneet vuodesta toiseen: esitelmätilaisuudet, vierailut, lauluillat, yhteiset teatterikäynnit, pikkujoulu ja vuosikokous.  Tapahtumia on ollut monena vuonna lähes joka kuukaudelle.   Esitelmöitsijät ovat tavallisesti tulleet omasta joukosta, sillä jäsenkuntaan on aina kuulunut monien alojen asiantuntijoita. Vierailut ovat suuntautuneet useimmiten Oulun lähiseudulle ja melkein kaikki alueen pitäjät ovat tulleet tutuiksi.  Matkoja on järjestetty myös Etelä-Pohjanmaalle kesäajan kulttuuritapahtumiin.  Pikkujoulu on ollut joka vuosi suosittu tilaisuus, johon on loihdittu mukavaa ohjelmaa omin voimin tiernapojista alkaen.

Erilaiset hengelliset tilaisuudet ovat olleet ilmaus eteläpohjalaisten vahvan uskonnollisen perusvireen säilymisestä myös kaukana synnyinseudulta. Viime vuosien aikana vakio-ohjelmana on ollut osallistuminen pyhäinpäivän jumalanpalvelukseen  jossakin lähiseudun kirkossa.   Pitäjäillat saivat 1960-luvulla uuden muodon, kun niihin alettiin kutsua esiintyjiä Etelä-Pohjanmaan pitäjistä.  Nämä tilaisuudet jalostuivat 2000-luvulla perinteisiksi iltamiksi, jotka ovat olleet hyvin suosittuja.  Nuorisoseuralaiset ja muut paikalliskulttuurin edustajat ovat saaneet esittää osaamistaan oululaiselle yleisölle tehden samalla tunnetuksi yhtä vahvaa eteläpohjalaista kulttuuriperinnettä.   

Alkuperäisissä säännöissä mainittua tutkimustyon ja kansatietouden keräämisen avustamista ei ole ilmeisesti koskaan käynnistetty.  Tällainen työ vaatisikin vahvaa tutkimuksellista organisoitumista ja sitoutumista eikä se siten helposti sovi vapaaehtoiseen ja vaihtuvaan toimintakulttuuriin.  

Kotipaikkayhdistyksen käytännön toiminta perustuu täysin vapaaehtoisuuteen ja talkoohenkeen. Yhdistyksen toimintaperiaatteiden on oltava sillä tavalla joustavat, että ne koetaan eri aikoina ja erilaisissa henkisissä ilmapiireissä houkutteleviksi ja merkityksellisiksi jäsenilleen.  Vaikka Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistyksen toimintatavoissa on ollut tietty peruskuvio, uusia tapoja on uskallettu ottaa  tarvittaessa käyttöön.  Esimerkiksi eteläpohjalaisuutta on pyritty aika ajoin tekemään tunnetuksi oululaisille yleisemminkin järjestämällä näyttäviä tilaisuuksia ja tekemällä yhteistyötä alueen muiden yhdistysten kanssa.  Tällaiseen toimintaan ja yhdistyksen esittelyyn julkisilla foorumeilla on kiinnitetty erityisesti huomiota viime vuosina.

Yhdistyksen tukipilarina on aina ollut vuosikokouksen valitsema johtokunta/hallitus, jonka puheenjohtaja on ollut tietysti avainhenkilö.  Hänen taustansa ja kiinnostuksen kohteensa näkyvät toiminnan suuntaamisessa. On  ollut hyvä, että yhdistyksellä on ollut  puheenjohtajina eri alojen edustajia.  Vain harvoin sama puheenjohtaja on toiminut tehtävässään monia vuosia ja vuonna 1997 on jopa tehty päätös, jonka mukaan puheenjohtajan toimikausi on vain yksi vuosi.  Tuolloin ajateltiin, että uudelleen käyntiin polkaistu toiminta ei saa lamaantua ainakaan hallitusherrojen väsähtämiseen!  Käytäntö lienee osoittanut, että toiminnan jatkuvuuden kannalta vähintään kahden vuoden puheenjohtajuuskausi on sopiva ratkaisu.


Oulun Eteläpohjalaiset r.y.:n puheenjohtajina ovat toimineet Kerhon perustamisesta v. 1945 alkaen seuraavat henkilöt:

Kaarle Rintala (Kerhon pj.), osan vuotta 1945
Yrjö Rautakoura (Kerhon pj.), osan vuotta 1945, 1946-48
Erkki Helminen, 1949-56
Väinö Laitila, 1957
Aarne Valkosalo, 1958
Pentti Rissa, 1959 ja alkuvuosi 1960
Unto Pukkinen, loppuvuosi 1960, 1961-62
Jussi Malmi, 1963
Arvo Yli-Rajala 1964 ja alkuvuosi 1965
Yrjö Rautakoura, loppuvuosi 1965 ja 1966-67
Esko Lintala, 1968
Yrjö Rautakoura, 1969
Kauko Myllykoski, 1970-71
Matti Laurila, 1972-76
Kauko Ala-Ilkka, 1977-78
Keijo Yli-Kyyny, 1979-83
Anna Klasila, 1984-86
Matti Laurila, 1995-96
Jorma I. Kangas, 1997
Kalevi Ilkka, 1998
Saara Hannula, 1999
Jorma Kangas, 2000
Matti Keski-Filppula, 2001
Alpo Salo, 2002
Erkki Koskela, 2003-06
Jorma I. Kangas, 2007-08
Pentti Jouppila, 2009-


Puheenjohtajan nuijaa on heiluttanut tähän mennessä 23 eteläpohjalaisuudelle omistautunutta henkilöä, jotka ovat eri syistä johtuen tehneet elämäntyönsä Oulun seudulla.  Yksi kauneusvirhe luettelossa pistää silmään: Naisia puheenjohtajana on ollut vain kaksi!
Alkuperäisten sääntöjen mukaan yhdistyksen asioita on hoitanut vuosikokouksen valitsema 6-jäseninen johtokunta. Vuosikokous valitsi puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan.  Vuonna 2002 käyttöön tulleiden sääntöjen mukaan toimintaa suunnittelee ja johtaa vuosikokouksessa valittava hallitus, johon kuuluu vuodeksi kerrallaan valittu puheenjohtaja sekä kahdeksi vuodeksi valittavat kahdeksan muuta jäsentä, joista vuosittain puolet on erovuorossa.  Hallitus valitsee keskuudestaan varapuheenjohtajan.  Sääntöjen muutoksilla on pyritty saamaan vaihtuvuutta hallitustyöskentelyyn.  Johtokunnan/hallituksen jäseninä on toiminut monia hyvin aktiivisia eteläpohjalaisia, monet heistä pitkiäkin ajanjaksoja.

Yhdistyksen sihteeri on toiminnan käytännön järjestelyjen kannalta keskeinen henkilö.  Sihteereinä ovat toimineet mm. Lasse Haanpää, Maija-Liisa Arentti, Kirsti Sysiharju, Alli Helminen, Eila Lintala, Terttu Ala-Ilkka, Marja-Liisa Yli-Kyyny, Annukka Keski-Filppula, Paula Salo, Hilkka Kälkäinen, Marja-Leena Pajala, Sinikka Rahikainen ja Jorma Kangas.  Tällä hetkellä sihteerin tehtäviä hoitaa Tuula Hamara.  Sihteerit ovat usein hoitaneet myös yhdistyksen talousasiat. 1990-luvulla rahastonhoitajina toimivat Helmi Laurila ja Eero Alamaula.  Pitkäaikaisena rahastonhoitajana 2000-luvulla on toiminut Jorma Kangas.  Tällä hetkellä tehtävää hoitaa Alpo Salo.

Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistys on kutsunut kunniapuheenjohtajikseen Yrjö Rautakouran (v. 1970) ja Matti Laurilan (v. 1999) sekä kunniajäsenikseen Ahti Paulaharjun (v. 1966), Alli Helmisen (v. 1966), Alli Jouppilan (v, 1967), Helmi Laurilan (2005) ja Kauno Myllymäen (2005).

Yhdistys on kerännyt jäseniltään pientä jäsenmaksua.  1950-luvun lopulla sen suuruus on ollut 200 markkaa, mikä vastaa noin 4 euroa nykyrahassa ja sillä tasolla se on pysynyt pitkään.  2000-luvulla jäsenmaksu on noussut nykyiseen 12 euroon.  Maksaneiden jäsenten määrästä ei ole tarkkoja tietoja kaikilta vuosilta, mutta se näyttää vaihdelleen suuresti. Perustamisvuotena jäsenluettelossa on  107 nimeä kun taas vuodelle 1955 on merkitty 80 jäsentä. Vuoden 1964 lopulla jäseniä on ollut 60, mutta vuoden 1973 vuosikertomuksessa mainitaan, että jäsenmaksunsa maksaneita jäseniä oli vain 14!  1980-luvulla jäsenmäärä vakiintui sadan paikkeille ja uudella vuosituhannella se on vaihdellut välillä 92(v. 2000) - 143(v. 2005).  Lisätuloja yhdistys on saanut erilaisten maksullisten tilaisuuksien järjestämisestä, johon tietysti liittyy omat riskinsä.  1950-luvulla kerättiin lisämarkkoja välittämällä sanomalehtien tilauksia.   
Yhdistyksen jäsenmäärät ovat pysyneet sitkeästi melko alhaisina verrattuna siihen, että Oulun seudulla arvioidaan asuvan jopa tuhansia eteläpohjalaisia.  Useamman kerran on tehty suunnitelmia Oulun alueen eteläpohjalaisten kartoittamiseksi, mutta konkreettisiin toimenpiteisiin ei ole ilmeisesti koskaan ryhdytty.   Johtokuntien alituinen ongelma  on ollut keksiä keinoja jäsenmäärän kasvattamiseksi.  Mm. vuonna 1965 johtokunta on kirjannut pöytäkirjaansa: ”Päätettiin ryhtyä ponnekkaasti hankkimaan uusia jäseniä.”

On nostettava hattua toiminnan vetäjille, jotka ovat voineet tarjota jäsenilleen varsin monipuolista ja korkeatasoista ohjelmaa vähäisillä jäsenmaksutuloilla.  Pari kertaa maksullisen tilaisuuden tulot ovat jääneet odotettua pienemmiksi ja on ilmeistä, että tappiot ovat vaikuttaneet masentavasti järjestäjiin.  Esimerkiksi vuonna 1973 johtokunnan kokouksen pöytäkirjaan on merkitty paljon puhuvasti: ”Kyllä risoo tällainen!”  

Yhdistyksen taloutta ovat helpottaneet tuet yrityksiltä ja Oulun kaupungilta.  On saatu käyttöön kokoustiloja ja usein myös kokouskahvit on tarjottu talon puolesta.  Tunnustus on  annettava myös  monille vierailijoille, jotka ovat tyytyneet hyvin kohtuullisiin korvauksiin.  Omalle väelle ei korvauksia ole maksettu, vaan kaikki on tehty talkoohengessä.  Yhdistyksen talous onkin kehittynyt hyvään suuntaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ja yhdistys on varsin vakavarainen tällä hetkellä.

Yhdistyksen vähäisistä resursseista huolimatta se on pystynyt tukemaan monia hyviä asioita.  1950-luvulla yhdistys auttoi eteläpohjalaista tuberkuloosia sairastanutta perhettä ottaen sen kummiperheekseen.  Tuettu on myös Kuortaneen Urheiluopistoa, Väinön taloa Evijärvellä ja Toivo Kuula-patsaan hanketta.  Urheiluhenkisiäkin on oltu, sillä yhdistys antoi 250 markan stipendin ilmajokelaissyntyiselle, Oulun Pyrintöä edustaneelle painijalle Matti Laaksolle, kun hän lähti edustamaan Suomea Münchenin olympialaisiin v. 1972!  Näin tehtiin ennen: Hyvä antaa vähästäkin!

Yhdistys on pitänyt jäseniään ajan tasalla jäsenkirjeiden ja paikallisten lehtien välityksellä.  Jäsenkirjeitä alettiin postittaa säännöllisesti 1980-luvun alusta alkaen.  Onpa yhdistyksellä ollut  oma lehtikin Kropsu nimeltään, mutta se ei  koskaan pääsyt kunnolla vakiintumaan.  Arkistossa on yksi keväällä 1965 ilmestynyt lehti.  Yhdistyksellä on ollut 1960-luvulla kirjeenvaihtaja Vaasa-lehteen, jolloin mm. Alli Helminen kirjoitti lehteen otsikolla "Tervyysiä Oulusta".  Nyt uuden tiedonvälityksen aikana käyttöön on otettu sähköposti ja tänä juhlavuotena avataan yhdistyksen oma kotisivu Internetissä osoitteessa www.oulunseudunetelapohjalaiset.com .

Etelä-Pohjanmaan Maakuntaliitto myönsi yhdistykselle kunniakirjan v. 1952.


Toiminnan ylä- ja alamäet

Yhdistystoiminnassa havaitaan usein aaltoliikettä: Joskus toiminta on vilkasta, joskus taas ajan henki ja ehkä vetäjien väsyminen lamaannuttavat toiminnan, mikä  voi johtaa jopa yhdistyksen lakkauttamiseen. Myös Oulun Eteläpohjalaisten Yhdistyksen toiminnassa voidaan erottaa erilaisen aktiivisuuden vaiheita.  Ensimmäiset parikymmentä vuotta näyttävät olleen toiminnan kultakautta, vaikka emme tarkalleen tunnekaan yksityiskohtia  Yhdistyksen sihteeri Alli Helminen kirjoitti 25-vuotishistoriikissaan: ”Elettiin vielä pulavuosien aikaa ja kerho toimi erinomaisena viihdyttäjänä sinä ankeana aikana.”  

Jostakin syystä toiminnassa on ollut suvantovaihe vuosina 1963-64.  Samoin kun tultiin 1970-luvulle, yhdistyksen toiminta alkoi muistuttaa Matti Laurilan sanoin ”hidastettua filmiä, jotenkin se meni, mutta hyvin, hyvin hitaasti”.  Vaikka vuosi 1971 oli aktiivisimpia yhdistyksen historian aikana, alkoi hiljaisen toiminnan kausi.  Vuoden 1974 vuosikokouksessa oli paikalla vain 7 henkilöä.  Puheenjohtaja totesikin lyhyesti: ”Kokous peruutetaan osanottajien vähyyden vuoksi.”  Vuosina 1975-76 vuosikokouksia ei pidetty lainkaan.  Vuonna 1977 kuitenkin taas ryhdistäydyttiin ja toiminta jatkui varsin mukavasti aina vuoteen 1986 asti, jolloin voimat taas ehtyivät.  Viimeinen dokumentti yhdistyksen arkistossa on 6.3.1986 pidetyn vuosikokouksen pöytäkirja.  Matti Laurilan sanoin alkoi ”prinsessa Ruususen unen” kausi.

Nyt meneillään olevan varsin aktiivisen kauden lähtöloitsut lausuttiin 8.6.1995 Koivurannan kahvilassa.  Yhdistyksen toiminnassa aikaisemmin innokkaasti mukana ollut Esko Lintala oli päättänyt lähteä takaisin kotiseudulleen ja hänen kunniakseen järjestettiin läksiäiset Helmi Laurilan aloitteesta.  Noissa illanistujaisissa päätettiin, että yritetään saada yhdistys taas kerran jaloilleen.  Asiaa lähdettiin valmistelemaan ja syksyllä 1995 järjestettiin ravintola Hilikussa klimppisoppailta, joka houkutti paikalle nelisenkymmentä henkeä.  Matti Laurilan muistelun mukaan väki saatuaan vatsansa täyteen kunnon klimppisoppaa päätti, että ainakin kerran vielä kokeillaan, saadaanko toiminta uuteen nousuun.  Matti lähetti kutsukirjeen helmikuussa 1996 ja siitä se taas alkoi.  Vanhojen aktiivien tueksi tulikin uutta väkeä ja  toimintatapoja alettiin vähitellen uudistaa ja monipuolistaa perinteisiä ohjelmanumeroita unohtamatta.  

Viimeistä kymmentä vuotta voidaan luonnehtia yhdistyksen uudeksi tulemiseksi ja avautumiseksi entistä aktiivisemmin ja näkyvämmin oululaiseen kulttuurielämään.  On tehty yhteistyötä muiden Oulussa toimivien kotipaikkayhdistysten kanssa ja on luotu yhteyksiä yliopiston Eteläpohjalaiseen osakuntaan.   Kaikki uudistaminen halutaan kuitenkin tehdä yhdistyksen perustajasukupolvien periaatteita ja työtä kunnioittaen.


Tähtihetkiä yhdistyksen 60-vuotistaipaleelta

Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistyksen aivan parhaita ohjelmanumeroita ovat olleet edellä mainitut pitäjäillat ja niiden 2000-luvun perilliset eli vanhan ajan iltamat.   Eräistä pitäjistä esiintyjiä on tullut useammankin kerran.  Nämä tilaisuudet ovat kiinnostaneet myös yhdistyksen ulkopuolisia ja useimmiten salit ovat olleet täynnä.  Alkuperäisiä pitäjäiltoja omin voimin aiotaan taas kokeilla.

Juhliin, vuosikokouksiin ja pikkujouluihin on saatu usein tunnettuja eteläpohjalaisia puhujia.  Kuuluisa Vaasa-lehden päätoimittaja ja pakinoitsija Vaasan Jaakkoo eli maisteri Jaakko Ikola puhui kaupungintalon juhlasalissa 15.10.1948.  Tunnetut eteläpohjalaiset vaikuttajat, maanviljelysneuvos Jalo Lahdensuo ja eversti Matti Laurila ovat myös vierailleet yhdistyksen tilaisuuksissa.  Arvostettu kotiseutumies ja perinteen kerääjä Väinö Tuomaala vieraili Oulussa  v. 1958.  Eversti Ahti Paulaharju puhui yhdistyksen 20-vuotisjuhlassa ja kouluneuvos Reino Alakulju 25-vuotisjuhlassa.  Itte Ilmari Turja oli kyröläisten pitäjäillassa v. 1966.   Pauli Nevala kertoi Tokion kultamitaliheitostaan Teuva- illassa v. 1967.  Kenraali Matti Suokas esitelmöi maanpuolustuksen tilasta 26.5.1997. Vaasa-lehden edustus oli taas 50-vuotisjuhlissa v. 1999, jolloin juhlapuhujana oli Pohjalaiseksi muuttuneen lehden päätoimittaja Kari Mänty. Vuonna 2008 vieraaksi saatiin kirjailija Antti Tuuri, joka yhdessä Väylänvartisten kutsuman kirjailija Bengt Pohjasen kanssa veti kaupunginkirjaston Pakkala-salin täyteen kuulijoita.

Näytelmät ja musiikki ovat olleet toivottuja ohjelmanumeroita.  Lapuan Nuorisoseura esitti Pohjalaisia -näytelmän v. 1957 ja sama näytelmä nähtiin v. 1971 Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran esittämänä.  Tähän jälkimmäiseen vierailuun liittyy ikävä tapahtuma, sillä näytelmän jälkeisessä karonkassa koko juhlaväki sai ruokamyrkytyksen!  Eteläpohjalainen näytelmäperinne on tullut esille myös monissa iltamatilaisuuksissa.  Yhdistys on järjestänyt muutaman kerran retkiä mm. Ilmajoen musiikkijuhlien tapahtumiin:  v. 1997 oltiin katsomassa ”Kytö palaa” - esitystä Ilmajoen Alajoen maisemissa, josta kokemuksesta Matti Laurila kirjoitti jälkeenpäin: ”Se oli kyllä tosi fantastinen esitys.”

Mieskuoro Jussit on vieraillut Oulussa kolme kertaa : vuosina 1960 ja 1964 sekä tänä juhlavuonna ja aina suurella menestyksellä.  Marit ja Mikot lauloivat v. 1973.  Vaasan Kamarikuoro esiintyi v. 1981 ja Tiilat ja Pelimannit Alavudelta v. 1983.  Etelä-Pohjanmaan Poliisilaulajat konsertoivat Oulussa v. 1997.  Kansanmusiikki on viehättänyt aina eteläpohjalaisia ja niinpä Ouluun on kutsuttu soittamaan mm. Konsta Jylhä v. 1971, Tauno Krossi ja Urho Myllymäki v. 1973 ja  Teppo Välimäki v. 2007 ja 2009,  kaikki kuuluisia mestaripelimanneja.  Urho Myllymäki  oli mukana myös kauhajokelaisten pitäjäillassa v. 1980.  Purpuripelimannit, Kurikan Kärrymiehet ja Eero Piirto esiintyivät oululaisille v. 1977, Kärrymiehet jopa kahteen kertaan.

Oululaisille on esitelty myös eteläpohjalaista keittiötä.  Vuoden 1979 syksyllä järjestettiin keskustan seurakuntasalissa ruokapidot, joissa kävi yli 100 oululaista.

Yhdistyksen edustajat ovat aikaisempina vuosina 1980-luvulle asti käyneet laskemassa kukat Eteläpohjalaisten patsaalle itsenäisyyspäivänä.  Tästä tavasta on vähitellen luovuttu, mutta v. 2008 järjestettiin yhteistyössä Oulun veteraanijärjestöjen  kanssa mieliin painunut ja arvokas tilaisuus, jossa muisteltiin Oulun valtausta 3.2.1918.  Tässä taistelussa kaatui 20 eteläpohjalaista valkoisen armeijan miestä.

Yhdistys ei ole ottanut yleensä julkisesti kantaa mihinkään ajankohtaiseen asiaan.  Yllättävä poikkeus löytyy vuodelta 1969.  Johtokunta oli keskustellut tuohtuneena joistakin TV-ohjelmista, joissa johtokunnan mielestä oli annettu virheellisiä tietoja Etelä-Pohjanmaasta ja puhuttu halveksivaan sävyyn erityisesti laihialaisista.  Yhteiskunnassa vaikutti tuohon aikaan monia radikaaleja liikkeitä ja mm. Chydeniuksen Lapualaisooppera oli silloin ajankohtainen.  Yhdistyksen tyytymättömyyden ilmaus TV-ohjelmia kohtaan julkaistiin sanomalehti Kalevassa.

 

Kotipaikkayhdistysten tulevaisuus


Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistyksen historia on täynnä monenlaista toimintaa, intomielisyyttä ja tunteen paloa ja värikkäitä vaiheita.  Yhdistys on luonut monille tärkeän yhteyden omaan kotiseutuun ja auttanut säilyttämään eteläpohjalaisen identiteetin.  Yhdistys on toiminnallaan antanut oman lisänsä myös Oulunseudun kulttuuriin ja tuonut oululaisten tietoisuuteen eteläpohjalaista kulttuuria ja elämänmuotoa.

Yhdistyksen, jonka toiminta on jatkunut 60 vuotta ja joka on noussut useamman kerran lamaannuksen kaudesta, taustalle on täytynyt olla aina vahva kantava aate.  Se on ollut halu säilyttää tuntuma omaan synnyinseutuunsa ja ja tarve kokea kuuluvansa perimältään lakeuden jäyhään kansaan ja puhua ja kuulla sen tuttua murretta. Yrjo Rautakoura pelkisti kaiken tämän eteläpohjalaiseen sanontaan: ”Joka synnyinpaikkansa unohtaa, se on ku juuretoon puu.”  Tämän kotiseutuun osoitetun kiintymyksen vahvuus on varmasti vaihdellut kuluneiden 60 vuoden aikana ja se on ollut mitä ilmeisimmin voimakkaimmillaan sotien jälkeisenä aikana.  Silloin tunnetason kiintymyksen ohella mielen täytti varmaan huoli kotiväen ja kotiseudun selviämisestä ankeista ajoista.  Yhdistyksen elossapysymisestä saamme varmaan kiittää myös eteläpohjalaisten tunnettua peräänantamattomuutta, me olemme väättyreitä.  Matti Laurila kuvasi tätä sinnikkyyttä 50-vuotishistoriikissaan seuraavasti: ”Mutta tämä Oulun Eteläpohjalaiset ry, sitä ei näytä nitistävän mikään.  Se on kuin juolavehnä, välillä näyttää että siitä on henki pois, mutta ei aikaakaan kun taas alkaa vihertää.”

Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistyksen 60 vuotta kestänyt toiminta tekee kunniaa perustajajäsentensä työlle ja heidän asettamilleen tavoitteille.  Yhdistys on hoitanut kunniakkaasti tehtävänsä Etelä-Pohjanmaalta peräisin olevien ihmisten kotipaikkayhdistyksenä. Tulevan toiminnan lähtökohdat ovat hyvät, sillä yhteiskunnassamme on viriämässä kiinnostus perinteeseen ja perinteisiin tapoihin.  Vaikka elämme nyt suuressa maailmankylässä, niin samanlaiset merkit ovat ilmassa kuin sotien jälkeisenä aikana.  Vaikka kokisimme lisääntyneen kansainvälisyyden  hienoksi ja tärkeäksi asiaksi, niin tavallisen ihmisen arjen tasolla lähiympäristön, kotiseudun ja sen kulttuurin vaaliminen koetaan entistä läheisemmäksi.

Nykyihmisillä on entistä enemmän vapaa-aikaa, mutta samalla erilaisten harrastusten ja rientojen määrä on kasvanut.  Vetoa on moneen suuntaan ja yhdistysten ja järjestöjen on oltava aktiivisia ja herkkiä tunnistamaan ihmisten toiveet ja odotukset.  Tämä asettaa haasteita myös Oulunseudun Eteläpohjalaisten yhdistykselle, jotta mahdollisimman moni asiastamme kiinnostunut  tulisi mukaan yhdistyksen toimintaan.  Erityisesti nuorten  toivoisi kiinnostuvan rikkaasta eteläpohjalaisesta kulttuurista.  Vain niin voimme varmistaa, että yhdistys voi juhlia tulevinakin vuosikymmeninä.


Lähteitä

Tämän historiikin valmistelussa on käytetty seuraavia lähteitä:

Oulun Eteläpohjalaisten Yhdistyksen arkisto Oulun Maakunta-arkistossa
Yhdistyksen vuosikertomukset ja pöytäkirjat
Haastattelut
Harri Turunen: Suomalainen kotiseutuliike 1945-2000, SKS 2004